Säveltäjän mietteitä

1.                   Kuka olen, mitä teen?

Olen Lauri Kilpiö, vuonna 1974 syntynyt taidemusiikin ammattisäveltäjä, pianisti ja musiikin maisteri Helsingistä. Ammattiini päädyin perinteiseen tapaan klassisen musiikin pitkäaikaisen harrastamisen kautta. Pianotunneilla Suzuki-ryhmässä aloin käydä 4-vuotiaana, ja 8-vuotiaana syntyivät ensimmäiset muistiinmerkityt sävellykseni. 10-vuotiaana aloin opiskella pianonsoittoa Espoon Musiikkiopistossa, 14-vuotiaana taas Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa. Teini-iässä suunnittelin vakavasti pianistin uraa ja käytin huomattavassa määrin aikaa pianonsoiton harjoitteluun. Samalla tunsin jollain tapaa kaipaavani musiikilliselta toiminnaltani vielä enemmän. Muiden säveltämien teosten esittäminen ei minulle yksin riittänyt, halusin tuottaa myös täysin omaa musiikkia. Kaipasin ehkä myös intellektuaalisia haasteita vielä enemmän kuin mitä pelkkä pianistin työ näytti tuolloin tarjoavan. Lukion jälkeen pyrin ja pääsin Sibelius-Akatemiaan, sekä pianonsoiton että sävellyksen koulutuslinjalle. Akatemiassa pääaineeni oli yhden vuoden ajan pianonsoitto, kunnes 20-vuotiaana vaihdoin pääaineekseni sävellyksen. Soitin tosin pianoa melko aktiivisesti vielä vuosia tämän jälkeenkin; esitin mm. aktiivisesti uutta musiikkia sekä suoritin vuonna 1999 myös pianodiplomin. Vähitellen aloin kuitenkin keskittyä täysipäiväisesti säveltämiseen. Ammatillisen urani säveltäjänä katson alkaneen vuonna 2002 – tuona vuonna usea teokseni sai näkyvän julkisen kantaesityksen, ja lisäksi minut hyväksyttiin Suomen Säveltäjät ry:n jäseneksi. Sibelius-Akatemian sävellysdiplomin suoritin vuonna 2003.

Koulutustaustani ja taiteellisen toimintahistoriani vuoksi katson, että minulla on kaksi ammattia: pianistin ja säveltäjän. Fakta on kuitenkin, että toista näistä ammateista (pianistin) en tällä hetkellä aktiivisesti harjoita. Olen siis ennen kaikkea säveltäjä.

2.                   Työni luonteesta

Päätyöni on tällä hetkellä säveltäminen. Minulla ei sävellystyön ohella ole vakituista tointa tai virkaa, en myöskään muuten harjoita laajamittaisesti mitään toista ammattia. Vuodesta 2002 lähtien olen kirjoittanut lähes yksinomaan tilausteoksia – siis kappaleita, jotka jokin ulkopuolinen taho on minulta pyytänyt, ja joiden kirjoittamisesta olen saanut maksun. Yleensä tilaaja esittää säveltäjälle selkeän toivomuksen teoksen esityskokoonpanosta, kestosta sekä toisinaan myös mm. vaikeustasosta (esimerkiksi lasten tai harrastajien soitettavaksi tarkoitettu kappale ei voi olla soittoteknisesti yhtä vaativa kuin aikuisille ammattimuusikoille kirjoitettu sävellys). Usein tilaajalla on tilaussopimusta tehtäessä myös ajatus teoksen kantaesitysajankohdasta sekä siitä, keitä kantaesittäjät ovat. Luonnollisesti tilaussävellysten on syytä valmistua määräpäivään mennessä. (Tämä tuottaa itselleni toisinaan ongelmia, ja tässä suhteessa en ole ainut.) Sävellystilauksia olen saanut mm. yksittäisiltä esittäjiltä, yhtyeiltä, musiikkifestivaaleilta ja musiikin oppilaitoksilta.

Tilausteoksen valmistuttua saan siis siitä palkkion. Se ei yleensä ole kappaleen vaatimaan työmäärään nähden suuri (useimmiten päinvastoin), mutta onpahan korvaus kuitenkin. Sävellykseni esityksestä taas saan jälkikäteen Teoston kautta esityskorvauksen. Sen suuruus vaihtelee esitystilanteen luonteen mukaan, mutta yleensä esityskorvaus ei ole kovin iso. Saan silti joka tapauksessa sävellystyöstäni tuloa. Eikö tämä merkitse, että kauppaan omia hengentuotteitani ja niiden käyttöoikeuksia toimeentuloni eteen? Olenko siis musiikkialan yrittäjä?

Kieltämättä ammattini ulkoisessa kuvassa on piirteitä, jotka viittaavat yrittäjyyteen. En ole säveltäjänä säännöllisessä työsuhteessa kehenkään. Kukaan työnantaja ei järjestä minulle työtilaa, työvälineitä (nuottipaperia, kynää, tietokonetta, printteriä, nuotinnusohjelmaa, kosketinsoitinta…), työpuhelinta, internet-yhteyksiä, työtilan siivousta eikä terveydenhuoltoa. Kaikki nämä minun on hankittava ja hoidettava itse. Olen säveltäjänä itse oma pomoni. Voin itse päättää, mitä sävellystilauksia otan vastaan ja mitä en. Voin tehdä töitä niinä aikoina kun haluan tai tarpeelliseksi katson, tai olla tekemättä. Yrittäjän tapaan minulla on taiteilijanurallani menestymisen mahdollisuus sekä epäonnistumisen riski: voi olla, että minulta tilataan säännöllisesti uusia teoksia ja että kappaleeni saavat paljon esityksiä, mutta on myös mahdollista, että näin ei tapahdu. Yrittäjyyteen viittaisi säveltäjäntoiminnassani sekin seikka, etteivät sävellystulot (tilauspalkkiot ja tekijänoikeuskorvaukset) kerrytä työeläkettä ja sosiaaliturvaa, vaan minun on hankittava ne (näiden tulojen osalta) yrittäjien eläkevakuutusjärjestelmän kautta.

On kuitenkin useita syitä sille, miksi en pidä itseäni varsinaisena yrittäjänä. Yksi syy on juridinen: minulla ei ole omaa yritystä tai toiminimeä, vaan saan ammatissani tuloa yksityishenkilönä, freelancerina. (Periaatteessa mikään ei sinänsä estäisi minua perustamasta yritystä, mutta käytännössä se ei kannata.) Toinen syy on periaatteellinen ja tärkeämpi: sävellystyöni ei varsinaisesti tähtää maksimaaliseen taloudelliseen hyötyyn, vaan mahdollisimman suuriin taiteellisiin voittoihin. Puhtaasti ekonomiselta kannalta saattaisi olla aiheellista haalia mahdollisimman paljon sävellystilauksia sekä hoitaa ne mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Taiteellisista syistä en näin voi kuitenkaan (ainakaan kovin usein) tehdä: tällä tavoin ei syntyisi riittävän hyvää jälkeä; nopeasti työskennellessä en ehtisi kunnolla miettiä, millaista musiikkia todella tahdon kuulla ja säveltää. Jatkuvassa kiireessä ei taiteilijalla ole mahdollisuuksia myöskään ilmaisunsa ja tekniikkansa uudistamiseen. Taloudelliselta kannalta olisi myös järkevintä säveltää sellaista musiikkia, joka tavoittaa mahdollisimman paljon kuulijoita. Tällöin olisi kuitenkin johdonmukaisinta vaihtaa kokonaan tyylilajia ja siirtyä tekemään vaikkapa iskelmiä – uuden taidemusiikin yleisömäärät kun ovat joka tapauksessa niin pienet, että suurten kuulijamassojen tavoittaminen sen keinoin on lähinnä teoreettinen mahdollisuus. En siis tähtää ensisijaisesti sävellysteni maksimaaliseen menekkiin tai myyntiin, vaan siihen, että saan aikaan itseäni tyydyttäviä, mahdollisimman hyviä ja rikkaita teoksia. Olen toki iloinen, jos kappaleeni menestyvät ja saavat yleisöä, mutta vielä tärkeämpää minulle on, että musiikkini todella puhuttelee ja kiinnostaa niitä, jotka sitä päättävät kuunnella.

Taidemusiikin säveltäminen on jo lähtökohtaisesti taloudellisesti kannattamatonta toimintaa. Rikastumisen mahdollisuuksia ei tämän alan yrittäjänä käytännössä ole, ei ainakaan ilman huomattavaa kansainvälistä uraa, oli säveltäjä sitten miten tuottelias tahansa. Itse asiassa jo pelkän säällisen toimeentulon hankkiminen pelkällä säveltämisellä on useimmiten hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Omalla kohdallani sävellystyön tuntipalkka (jos lasketaan yhteen tilauspalkkio ja myöhemmin maksettava Teosto-korvaus) on yleensä jäänyt alle Alepan kassan ansiotason. Ja vaikka pelkkä sävellystyö tuottaisikin tekijälleen kohtuullisen toimeentulon, on syytä muistaa, että sävellystilaukset sekä uuden taidemusiikin esitykset rahoitetaan valtaosin julkisista tai säätiöiden myöntämistä varoista, ei markkinaehtoisesti vaikkapa konserttien lipputuloilla. Jo tästä syystä säveltäjän yrittäjyys (ainakin Euroopassa) on mielestäni valtaosin näennäistä.

Minun ja oikeiden yrittäjien välillä on vielä yksi ero: säveltäisin luultavasti sittenkin, vaikka kukaan ei olisi tilannut minulta mitään. Sen sijaan putkimies tai asianajaja tuskin harjoittaisivat omia töitään pelkästä tekemisen ilosta.

Voidakseen tulla taloudellisesti toimeen säveltäjä tarvitsee siis useimmiten muuta tuloa tilauspalkkioiden ja tekijänoikeuskorvausten lisäksi. Tällöin vaihtoehtoja on kaksi: apuraha tai muut ansiotyöt. Itselläni on viime vuosina ollut onni sekä nauttia apurahaa (vuonna 2011 Wihurin säätiöltä) että tehdä mielekkäitä sivutöitä säveltämisen ohella. Opetan yhtenä päivänä viikossa Sibelius-Akatemiassa lahjakkaille nuorille sävellystä – tämän kiinnostavampaa ja parempaa sivutyötähän ei säveltäjällä oikeastaan voisi ollakaan. Lisäksi kirjoitan 1–2 kertaa kuussa klassisen musiikin levyarvioita Suomen Kuvalehteem; myös tämä on mielenkiintoinen ja antoisa sivutyö, jossa joudun kuuntelemaan monenlaista musiikkia sekä ottamaan siihen kantaa. Minulla on myös joitakin musiikkialan luottamustehtäviä; muutama vuosi sitten niitä oli minulla vielä enemmänkin. Opettamisen, kirjoittamisen ja hallinnoinnin lisäksi jotkut kollegani toimivat mm. festivaalijohtajina. Säveltäjän tutkinto ei sinänsä oikein valmista mihinkään ammattiin, mutta säveltäjän kokemuksesta ja perspektiiveistä voi olla hyötyä monissa musiikkialan töissä.

1. 3. Mihin meitä tarvitaan?

Miksi sitten ylipäätään tahdon säveltää, jos se ei taloudellisesti ole kovin kannattavaa? Entä miksi tällaista kannattamatonta toimintaa tulee yhteiskunnan pitää yllä? Minkä vuoksi säveltäjille jaetaan työskentelyapurahoja, miksi nykymusiikin esityksiä tuetaan julkisin varoin? Eikö kulttuurin pitäisi taloudellisesti kannattaa itse itsensä, kuten muutkin alat yleensä tekevät? Tällaisiin kysymyksiin törmää julkisessa keskustelussa ajoittain.

Omalta osaltani voin todeta, että minulla on pakko tai ainakin voimakas eksistentiaalinen tarve säveltää. Lähes 10 vuotta sitten totesin eräässä kirjoituksessani, että voin säveltäessäni tuntea olemassaoloni ainutlaatuisen intensiivisesti, ja tämän väitteen allekirjoitan täysin edelleen. Säveltäisin varmaankin joka tapauksessa, myös ilman sävellystilauksia ja apurahoja, mutta jos käytännön työskentelyedellytykset puuttuisivat, olisi ainakin vaativampien projektien toteuttaminen varsin hankalaa. Säveltäminen muuttuisi tällöin helposti harrastusluonteiseksi toiminnaksi, jota tehdään vain silloin kun ansiotöiltä ehditään. Tämä taas vaikuttaisi väistämättä sävellystyön kunnianhimoisuuteen ja laatuun. Lisäksi vaikkapa orkesteriteoksen kirjoittamiseen ei ole mielekästä lainkaan ryhtyä, jos kappaleen esityksestä ei ole vähintäänkin toivoa.

Ajatus itsensä kannattavasta korkeakulttuurista on ehkä markkinatalouden näkökulmasta kaunis, mutta valitettavasti käytännössä mahdoton. Taidemusiikki ei ole historiansa missään vaiheessa tullut pelkkien markkinoiden varassa toimeen, kuten ei juuri mikään korkeakulttuurin alue ylipäätään. Taidemusiikkia on harjoitettu kirkon, hallitsijoiden, yksityisten mesenaattien ja yhteiskunnan tukijärjestelmien suojeluksessa.

On useita käytännön syitä sille, miksi julkisia tukia nykymusiikille ja kaikelle korkeakulttuurille kannattaa maksaa. Taide tuo ihmisten elämään virkistystä, sisältöä ja uusia ulottuvuuksia. Se antaa vastapainoa usein kiireiselle arjelle, se auttaa jaksamaan yhä stressaavammaksi muuttuvan työelämän paineissa. Taiteen tukeminen on siksi myös kansantaloudellisesti järkevää: taiteeseen pannut eurot lisäävät tutkitusti hyvinvointia ja työtehoa sekä vähentävät masennusta, päihdehaittoja ja terveydenhoitokuluja. Vaikka kaikki eivät taide- ja kulttuuripalveluja aktiivisesti käyttäisikään, niiden olemassaolo luo ympäristöönsä elävyyttä ja viihtyisyyttä. On todettu, että nyky-yhteiskunnassa tärkeä ns. ”luova luokka” viihtyy vapaamielisissä ja elävissä ympäristöissä, joissa kulttuuripalveluja on tarjolla hyvin. Kulttuurin tukeminen on myös loppujen lopuksi yhteiskunnalle aika halpaa; esimerkiksi valtion budjetissa taidemäärärahat kuuluvat pienimpien menoerien joukkoon. Lisäksi taide synnyttää ympärilleen työpaikkoja. Ajatellaanpa, keille kaikille yksi konsertti voi tuoda työtä: säveltäjälle, muusikoille, managerille, kustantajalle, äänittäjälle, ohjelmatekstien kirjoittajalle ja taittajalle, lipunmyyjälle, vahtimestarille, siivoojalle, kriitikolle sekä baarin tai kahvion pitäjälle. Ilman taiteen tukirahoja nämäkin tekijät saattaisivat päätyä työttömyyskortistoon.

Taidetta ei kuitenkaan tule tukea pelkästään sen tuomien hyötyjen vuoksi. Taiteella ja sen olemassaololla on myös itseisarvo. On lähtökohtaisesti hyvä asia, että meillä on musiikkia – uusi taidemusiikki mukaan lukien. On itsessään arvokasta, että meillä on myös kuvataidetta, teatteria, kirjallisuutta, elokuvaa tai multimediataiteita. Taiteilija tuottaa yhteiskuntaan kulttuurista pääomaa siinä kuin vaikkapa tieteenharjoittajakin. On itseisarvoisesti tärkeää, että tätä pääomaa luodaan lisää, vaikka se ei aina johdakaan taloudellisiin voittoihin tai uusiin käytännön innovaatioihin. Pidämmehän tähtitiedettäkin arvossa, vaikka se tuottaa meille lähinnä vain uutta tieteellistä tietoa, ei niinkään kaupallisia charter-lentoja Marsiin.

Taidemusiikin säveltäjä asettuu osaksi länsimaisen musiikinhistorian yli 1000-vuotista jatkumoa. Asetelma on taiteilijalle haastava, sillä musiikkikulttuurimme on tuottanut paljon merkittäviä, lukuisia sukupolvia koskettaneita mestariteoksia historiansa kaikissa vaiheissa. Joku voisi ehkä kysyä, eikö kaikki tarpeellinen musiikki ole sävelletty jo. Näin ei kuitenkaan missään tapauksessa ole: uusia sävellyksiä tarvitaan vähintään yhtä paljon kuin ennenkin. Kulttuuri pysyy elävänä vain, jos uutta henkistä pääomaa jatkuvasti luodaan. Jos uutta musiikkia ei enää tehtäisi eikä esitettäisi, muuttuisi koko musiikkikulttuurimme vähitellen museotaiteeksi. Se menettäisi kosketuksen ympäröivään yhteiskuntaan ja omaan aikaansa sekä kuolisi lopulta tarpeettomana pois. Säveltäjiä siis tarvitaan edelleen, jos ylipäätään haluamme, että meillä on myös jatkossa musiikkia. Tämän hetken perspektiivissä taas taidemusiikin säveltäjien teokset tuovat musiikkikulttuuriimme vaihtoehtoja ja virkistävää moninaisuutta kaupallisen musiikin rinnalle. Tähän tarvitaan toki taiteen tukieuroja, mutta kulttuurin diversiteetistä huolehtiminen kuuluukin vauraassa sivistysyhteiskunnassa julkisen vallan sekä yksityisten rahoittajatahojen velvollisuuksiin.